Kuljemme kohti metsää hämärä laskeutuu yllemme askel askeleelta, lumi on peittänyt puut valkean vaippansa alle. Metsä muuttuu yhä taianomaisemmaksi kun hämäryys ja sen poika pimeys valtaa alaa.
Puut ovat yhä pidempiä ja polku häviää lumisen vaipan sekaan. Minulla on kuitenkinkin niin turvallinen olo sillä kuulen tutun hengityksen lähelläni. Tiedän, että toinen meitä on valppaana.
Yritän terästää aistini terävimmilleen pysähdyn ja kuuntelen mitä metsä kuiskaa ja terästän katsettani nähdäkseni mitä tuolla puiden takana piileksii, onko menninkäisten joukot nousseet luolistaan tarkkailemaan kulkuani. Pimeys käy yhä tihemmäksi ja tunnen olevani hyvin vajavainen, mutta tiedän että koirani ei jätä minua vaan pitää huolen että seuraan läpi lumisen maiseman.
Aivan yllättäen taivaalla välähtää "salama" ja näen yhden elämäni kauneimman tähden lennon joka kulkee yli tumman taivaan. Molemmat minä ja koirani pysähdymme lumoutuneina aistimaan luonon suurta taikaa. Lumotun hetken rauhaa ei riko yksikään sana tai lause ja kuitenkin olemme yhtä minä ja koirani, olemme osa luonnon suurta näytelmää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti