Että pitikin sattua.

Tänään päätin, että pakko mun on uskaltaa mennä tuonne metsään, sillä mulla sekoo pää jos pitää vain asfalttiteitä tallustaa. Joten urheasti lähdin Lotan ja Taigan kanssa sitten metsään. Joka askelta tuijotin  ja kaksi kertaa olin varma nyt astuin käärmeen päälle joku liikkuu mun jalan alla, no puun juuri siellä oli eikä se mihnkään liikkunut. Mutta sitten näin Taigan ja Lotan haistelevan jotain kiven päällä ja siellä oli syöty lintu vain höyhenet ja kakka olivat jäljellä no koirat nopeasti pois, koska olin varma, että joku kapi siitä taas tarttuu. Matka jatkui ja en tiedä kumpaa pelkäsin enemmän sitä, että en nähnyt niitä käärmeitä vai sitä että olisin nähnyt niitä. Oltiin selvitty melkein koko lenkki kun yht´äkkiä Lotalla on ketun jalka ja Taiga yrittää sitä tavoittaa, voitte kuvitella kuka sen otti ja hääti koirat pois ja nyt olen aivan varma että siitä se kapi ainakin tarttui jos ei siitä edellisestä löydöksestä. Ehkä haen huomenna varmuudeksi lääkityksen. Mietin  yön yli ylireagoinko nyt vai en. En pidä tunteesta, että jokin hallitsee minua en halua tuntea pelkoa mennä tuonne metsään koska rakastan metsässä liikkumista ja koiratkin rakastaa sitä.

Koirilla oli ainakin hauskaa hysteerisestä emännästä huolimatta.

Juostiin kilpaa.

Täällä se löytö oli, sulkia jne.

Vauhtia piisasi

Reippahasti käypi askeleet

Kaksin aina kaunihimpi

Jarruttaa kurvissa.

Ketun jalkaa en tosiaankaan jäänyt kuvaamaan, kuvaan mieluummin näitä  millä on kaikki neljä jalkaa tallessa.